Sakari Lindellin juhlapuhe

Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen satavuotisjuhlaa vietettiin lauantaina 25.9. Joensuun Laulutalolla. Iltapäivän ohjelmassa oli seminaari, ja illalla jäsenet kokoontuivat juhlaillalliselle. Yhdistyksen entinen puheenjohtaja Sakari Lindell piti juhlapuheen, jonka julkaisemme alla pidennettynä versiona.

Lehtimiehen työstä

Joku aika sitten tapasin apteekissa erään vanhan, äskettäin eläköityneen tuttavan (eläkeläiset tapaavat toisiaan aika usein apteekissa). Siinä jutellessa hän totesi, että jos olisi tiennyt eläkkeellä olevan näin mukavaa hän ei olisi lainkaan mennyt töihin.

Nyökyttelin kuten tapana on mutta myöhemmin ajattelin, että eihän se noin ole. Kyllä töissä oli itseasiassa aika mukavaa. Ainakin toimitustyössä. Harvoin oli huonoja päiviä.

Oli mielenkiintoisia kohtaamisia merkillisten ja myös aivan tavallisten ihmisten kanssa.

Pääsi käymään tehtaissa, navetoissa, konepajoissa, leipomoissa, presidentin linnassa, leikkaussaleissa, back stageilla, kaivoksissa, torninostureissa, johtokuntien kokoushuoneissa, metsätyömailla, erilaisissa urheilukilpailuissa, onnettomuuspaikoilla, tulipaloissa, ravintoloiden keittiöissä, sotaharjoituksissa, voimalaitoksissa – lukuisissa paikoissa joihin kaikilla ei pääsyä ole vaikka ei ehkä haluakaan päästä.

Työ oli vapaata, vaihtelevaa, itsenäistä, mielenkiintoista, joskus kiireistä, hermostuttavaa, mukavaa, raivostuttavaa, palkitsevaa vaikka välillä kyllä hatutti ja kovasti ja joskus taas tuli pökerryttäviä onnistumisen tunteita ja joskus jopa kiitosta.

Vaan eipä olleet työpäivät samanlaisia.

Työkaverit olivat yleensä mukavia ja välillä aivan raivostuttavia idiootteja. Siis aivan kuin omat perheenjäsenet. Erilaisia mutta merkillisen samanlaisia. Tavoitteena hyvä juttu, kova skuuppi, kuolematon kuva, mahtava reportaasi, uutisvoitto. Kun kova uutinen oli tiedossa ei työtunteja laskettu vaan juttu edellä mentiin.

Ville Keskitalo, nimimerkki Romuluu kirjoitti päivittäin pakinan ja piirsi pilakuvan ja koki joskus luomisen tuskaa kun ei aiheita tuntunut löytyvän. Hän ravasi piippu savuten käytävällä ja usein pysähtyi koppinsa viereiseen oviaukkoon – naapurihuoneessa työskenteli toimittaja Alpo Huuskonen joka usein seikkaili Villen pakinoissa pseudonyymiasussa Albin Husovarma. Ville aneli naapuriapua: ”sano nyt Husovarma perkele mistä minä voisin kirjoittaa” ja usein Alpolta apua löytyi.

Työyhteisö olikin kuin suuri perhe. Joskus juttukeikalla naistoimittajan kanssa meiltä kysyttiin, että oletteko te aviopari? Eipä olla, miten niin. No kun juttelette ja kinastelette kuin vanha pariskunta.

Omassa kopissaan käytävän perällä työskentelivät  Artturi Hänninen, joka kirjoitti paljon juttuja kirkon ja seurakunnan asioista sekä Eino Siitonen, maataloustoimittaja. Heidän huonettaan kutsuttiin ”sontasiioniksi”.

Oma osastoni, kuvatoimitus, oli aivan erityinen pienoismaailmansa. Kaikki huippuhyviä kouliintuneita ammattilaisia joiden stressinsietokyky oli ensiluokkaista varsinkin iltaisin kun lehden kiinnimeno lähestyi. Kaikilla oli tulenpalava kiire ja toimitussihteerit hermoilivat oven suussa: onko valmista, joko kohta on valmista. Huulenheitto oli usein aika villiä ja hervotonta mutta sillä tavalla pää pysyi kasassa vaikka klison neula saattoi katketa keskellä laattaa ja verenpaine nousi – oma sekä sihteerin.

Edelleen tuntuu häkellyttävältä miten lähes tyhjältä pöydältä, sanoja, ajatuksia ja eri lähteistä haalittuja tietoja yhdistelemällä vajaan vuorokauden rutistuksen jälkeen postilaatikkoon kolahtaa aikaisin aamulla uusi painomusteen tuoksuinen sanomalehti. Lehti joka on joka päivä erilainen mutta aina samanlainen. Lehtitalo on kuin suuri, monimutkainen kone jonka yhtenä rattaana työskenteleminen tuotti suurta tyydytystä.

Olisi ollut silloin ja on vieläkin vaikeaa kuvitella mitä muuta työtä olisin voinut tehdä. Kyllä toimitustyö vei niin täydellisesti mukanaan heti alusta alkaen.

Ensimmäisessä harjoittelupaikassani, kesätoimittajana Karjalan Maassa 1970, olin tietysti inhimillisen tiedon huipulla. Vuosi opintoja Tampereen Yliopistossa toi itsevarmuutta. Tiesin kaikesta kaiken ja vielä vähän päälle vaikka itse asiassa en tiennyt mistään mitään.  Kaikki oleellinen oli mielestäni hallinnassa, puuttui vain itsekritiikkiä.

Varsinainen haaste oli maataloustoimittaja Reijo Erttolan kesälomasijaisuus. Kaupunkilaispojalle ei maaseutuelämä ja -elinkeinot kovin tuttuja olleet mutta intoa riitti.

Jostain silloin luin, että oli tapana tehdä juttuja satonäkymistä ja niinpä sitten ajelin toimituksen apinalla (se oli kurainen Fiat 600) jonnekin Ketunpesien tienoille ja siellä näkyi muhkea talo. Taloon vei viivasuora tie viljapellon poikki ja ajellessa katselin kuinka tähkät siinä huojui tien sivustoilla.

Pihalla ukko sepitti traktoria. Tein hyvät päivät selitin, että niitä satonäkymiähän tässä kyselemässä ollaan ja samalla asiantuntevasti kehaisin jotta komiasti näyttää tuo ruis heilimöitsevän tuossa tienposkessa.

Ukko oli vähän aikaa vaiti ja tuijotti ja sitten silmät viiruina totesi, että kuulehan poika: ensinnäkin tuossa pellossa ei kasva ruista vaan se on ohraa ja toisekseen mistä lehestä sie sanoit olevasi?

Meinasi minulla mennä jauhot suuhun kun ukko niin tuimana tuijotti mutta kakistelin, että Karjalan Maastahan minä.

Isännän ilme suli oitis ja muikea virnistys ilmaantui suupieleen. Vai että Karjalan Maasta, se sanoi ja lätkäisi hanskat traktorin konepellille ja sitten tehtiin oikein käsipäivät ja ukko sanoi, että mennäänpäs tuonne kammarin puolelle ja laitetaan ne satonäkymät nyt sitten kuntoon. Kyllä se emäntä kahvitkin lehtimiehelle keittää ja on siellä varmaan piirakoitakin ja muuta suuhun pantavaa.

Pitivät kuin piispaa pappilassa. En meinannut pois päästä työvuoron puitteissa. Hyvä etteivät adoptoineet.

Karjalan Maa oli tuohon aikaan todellinen loitsu ja taikasana maaseutuympyröissä.

Siellä Karjalan Maassa oli päätoimittajana Viljo Laitinen. Mukava mies mutta kesäväelle hieman etäinen ja mörkki.

No Ville hyökkäsi eräänä aamupäivänä ulos kulmahuoneestaan ja kysyi minulta kun patseerailin käytävällä, että onko kiireitä. Oli eli ei niin sain lähteä käyttämään häntä kotonaan kun piti vaihtaa parempaa päälle. Oli tärkeä tapaaminen näes. Toimituksen apinalla ajettiin pitkin Papinkatua (KM:n toimitus oli tuolloin Torikadun ja Papinkadun kulmassa) ja leirintäalueen kohdalla hän opasti kääntymään portista sisään. Vähän kyllä ihmettelin mutta Ville opasti: tuo kolmas teltta tuossa vasemmalla – siihen eteen. Se oli pieni ja vähän kapisen näköinen harjateltta mutta matto kuitenkin oviaukon edessä – siis selvästi koti. Sinne telttaan hän könysi sisälle ja jonkin aikaa näkyi miten pää poukkoili teltan katossa ja seinät pullistelivat. Mutta kohta teltasta kömpi esiin uudistunut mies: tumma puku ja valkoinen paita ja kauluksen paikkeille hän suoristeli näppärää rusettia.

Mihinkäs nyt mennään? No Kareliaan, on tärkeä tilaisuus, sanoi Ville ja kömpi apinan penkille. Karelian edessä hän sanoi, että minä jään tänne ja sinä menet takaisin töihisi. Kiitos.

Tuo kesä -70 hujahti nopeasti ja hinku päästä lehtialalle vain kasvoi siitä huolimatta, että palkkaus oli harjoittelijallekin varsin kurja: 200 mk/kk eli koko kesän tienestit 600 mk. Karjalaisessa opiskelukaveri, Tapio Korjus, tienasi kuukaudessa saman ja vähän enemmänkin kuin minä koko kesän aikana.

Ay-asioista ei työuran alussa ollut mitään käsitystä. Jossain määrin orastavaa mielenkiintoa alkoi syntyä vasta vakinaisessa työsuhteessa joka alkoi toukokuussa 1972. Aloitin tuolloin työt lehtikuvaajana kun kuvaaminen oli alkanut kiinnostaa enemmän kuin kirjoittaminen.

Olin ehtinyt olla Karjalaisen vakituinen lehtikuvaaja vasta vähän yli viikon ajan kun 9.5. alkoi lakko. Se kesti lopulta 10 päivää. Jopas oli lupaava alku työuralle.

Hädissäni kyselin koskeeko se lakko myös minua kun en ole vielä liiton jäsen ja pääluottamusmies Pertti Puputti teki selväksi, että samassa veneessä ollaan alahan vain lakkoilla sinäkin.

Ay-toiminta alkoi kiinnostaa. Piti ottaa selvää miten tämä apparaatti, tämä työelämä, oikein toimii. Mitä oikeuksia ja mitä velvollisuuksia täytyy tietää ja ottaa huomioon ja kuinka asioihin voisi vaikuttaa ja voiko niihin vaikuttaa.

Ensin toimitusosasto, sitten P-K:n Sanomalehtimiesyhdistys, muutama vuosi liittovaltuustossa ja jokunen  liittokokous vakuuttivat toiminnan tärkeydestä ja paremmasta huomisesta.

Erilaiset koulutustilaisuudet ja yhdistyspäivät antoivat tietoa ja uusia ajatuksia ja ymmärrystä siitä, että myös toisissa lehtitaloissa painiskeltiin samanlaisten asioiden kanssa.

Liiton satraapit kävivät suomentamassa TES:in koukeroita ja kiemuroita ja selvittämässä uusia tavoitteita ja missä mennään. Ellu Hyppönen, Lauri Kerosuo, Timo Vuortama, Jarmo Häkkinen ja molemmat Laineet sekä Antero että Pekka sekä Arto Nieminen tulivat tutuiksi.

Hanne Aho aloitti puheenjohtajana 2015. Selvänuottinen ihminen.  Naiset ovat muutenkin nostaneet päätään liitossa ja SJL:n tllaston mukaan vuonna 2020 yli 58% jäsenistä oli naisia. Vuonna 1925 naisten osuus oli 2,2 prosenttia.

Antsu Laine viehättyi Pohjois-Karjalasta jopa siinä määrin, että hän innostui suuresti yhdistyksen Neekerisaaresta (anteeksi nimivalinta) ja kunnostautui uutterana puunpilkkojana.

Senpä takia Antsulle lahjoitettiin hänen viimeisellä käynnillään läksiäislahjaksi Fiskarsin kirves.

PKSY:n vuosikokouksiin osallistui varsinkin 1970 ja -80 -luvuilla Tarmo Nenosen, Pekka Sitarin ja Vesa Väisäsen puheenjohtajakausilla paljon porukkaa 70-80 ihmistä oli yleensä saapunut paikalle. Kokoukset pidettiin yleensä Kareliassa, Kimmelissä tai Karjalan talossa. Hallituspaikoista käytiin jopa kiistaa ja kilpailua eri lehtitalojen välillä. Eräässä vuosikokouksessa tunteet kuumenivat paikkajaosta siinä määrin, että muutamat osallistujat uhkailivat vaativansa D´Hondtin suhteellisen listavaalitavan käyttöä eduskuntavaalien malliin. Näin ei kuitenkaan toimittu vaan sopimukseen päästiin hallituspaikoista.

Eipä kyllä olisi osattu kyseistä vaalitapaa käyttääkään.

Nykyään vuosikokouksien väkimäärä on vakiintunut parinkymmenen osallistujan paikkeille eikä ihmeempiä ristiriitoja hallituspaikoista enää liene.

Aika ay-toiminnassa oli myös sikäli arvokasta, että silloin todellakin tunsi kuuluvansa joukkoon, samanmielisten seuraan. Liiton hengenkohotustilaisuudet ovat tärkeitä: ne vahvistavat ammatti-identiteettiä ja antavat selkänojaa valvoa omia ja kaverin oikeuksia työelämän paineissa.

Työnantajapuolella on tietenkin direktio-oikeutensa takia niskalenkki työntekijästä mutta korkealla järjestäytymisasteella luodaan kuitenkin uskottavuutta TES-neuvotteluissa ja työpaikoilla.

Osastot ja yhdistys ovat tärkeitä lenkkejä paikallistasolla. Siellä tunnetaan työpaikan arkiset olot ja kipupisteet joihin tulisi saada korjausta. Aktiivisen osaston ja pääluottamusmiehen käymät luottamukselliset keskustelut työnantajan kanssa tuottivat usein hyviä tuloksia.

Sieltä neuvottelupöydän toiselta puolelta ansaitsee tulla mainituksi päätoimittaja Pekka Sitari joka oli todellinen humanisti ja mutkaton kaveri. Hänen kanssaan oli helppoa keskustella vaikeistakin asioista. Hän ei provosoitunut ja yritti aidosti ymmärtää toista osapuolta ja etsiä ratkaisuja. (Pekka muuten toimi aikoinaan SSL:n varapuheenjohtajana Antsu Laineen aikoihin).

Myös toimitusjohtaja Jorma Norppa oli helposti lähestyttävä ihminen. Hän keskusteli toisten kanssa samalta tasolta ei ylhäältäpäin. Muistan kuinka hän kerrankin kyykisteli käytävällä ja raplaili ja korjasi oven lukkoa latomon poikien kanssa ikään kuin kavereitten kesken. Jori oli hyvin tekniikkaorientoitunut ja hänen kanssaan oli mukavaa ratkoa teknisiä ongelmia ja kinastella nippeleistä.

Paljon joutui asioita perkaamaan myös toimituspäällikkö Erkki Poutiaisen kanssa. Pouti oli vanhan ajan toimittaja ja herrasmies ja alkuun vaikeasti lähestyttävä. Omalla kohdallani meni aikaa yli kymmenen vuotta päästä hänen kanssaan sinuiksi pitkällisten teitittely- ja hännittelykausien jälkeen.

Lopulta kun kunnolla tutustuttiin ilmaantui kuoren alta ystävällinen, lämmin ja erittäin oikeudenmukainen ihminen. Pouti hallitsi TES:in etuperin ja takaperin ja piti tiukasti mutta oikeudenmukaisesti sopimuksen pykälistä kiinni. Päivärahatkin laskettiin pennilleen vaikka et olisi itse aina älynnytkään puoliasi pitää.

Pouti vastasi myös uutispäällikön tehtävistä ja päivittäinen murhe hänellä oli ilmoitusmilleistä ja niihin perustuvasta sivumäärästä. Ilmoituspeitto piti justeerata kohdilleen ja kun sivumäärä joskus yllättäen kasvoi ryntäili Pouti vahkona pitkin toimitusta vaatimassa juttuja. Kerran hän hyökkäsi uutishuoneeseen kesken yleisen naurun remakan ja kun seurakunta hiljeni hän vaati: juttuja, juttuja mitä minä tähän lehteen laitan, paidanhelmaniko?

Monet vieroksuivat ja vähän pelkäsivätkin Poutia mutta täytyy sanoa, että ikävä tuli kun hän eläkkeelle lähti.

Karjalaisen toimitus oli -70-80 -luvulla koulutuksellisesti varsin sekalainen seurakunta. Siellä oli monta ylioppilasta, kersantti evp, agrologi, maisteri, muutama melkein maisteri (nimiä ei mainita mutta minä olin yksi), merkonomi, nuohooja, hum. kandi, laborantti, liikunnanohjaaja, opettaja… jne.

Työtä tekemällä ja erinäisillä kursseilla oli opittu toimituksen työt. Ja hyvin kaikki sujui vaikka ei ollut kännyköitä, puhelimet olivat kiinni langan päässä, kirjoituskoneissa käytettiin värinauhaa ja paperia, kiperät kysymykset katsottiin Otavan isosta tietosanakirjasta ja almanakasta, kameroissa käytettiin Tri-X:ää, filmit kehitettiin pystytankissa ja kuivattiin kuivauskaapissa, kuvat tehtiin suurennuskojeella ja huljuteltiin kehitteessä ja kiinnitteessä, kuivattiin ja valmistettiin kuvalaatoiksi klischografilla, telefotolaite oli pesukoneen kokoinen analoginen mörkö jonka käyttäminen oli todellinen taitolaji, kaukokirjoitin takoi omassa kopissaan STT:n uutisia maailmalta ja toimitussihteerit juoksivat toimituksen ja latomon väliä tekstiliuskat ja korehtuurit kourassaan liehuen.

Kun taloon asennettiin uusi painokone – ruotsalainen Solnan valmistama offset-rotaatio – niin kaikki muuttui. Vanha MAN merkkinen kohopainokone myytiin minne myytiin ja metalliladelmaa työstävät latomakoneet seurasivat perästä. Taittajat luopuivat oolista ja ottivat käyttöön sakset. (tiedättekö muuten mikä ooli on?) Lehti siirtyi paperitaittoon ja toimituskunta alkoi opetella ja manailla uusia työkalujaan – Megadatan tietokoneita. Kyseessä oli suljettu tekstinkäsittely- järjestelmä jossa ei pitänyt ongelmia olla. Ongelmia ilmeni silti varsin paljon. Juttuja hävisi jonnekin laitteiden syövereihin ja monet toimittajat käyttivät joskus hyvinkin karkeita ilmauksia uudesta tekniikasta.

Muutamia jutun häntiä putkahteli palstoille vielä vuosien kuluttua tietämättä tahtomatta.

Vuonna 1990 tuli Karjalaisen toimituksen muutto Noljakkaan. Uuteen toimitaloon ei viety oikeastaan mitään muuta vanhaa kuin työntekijät. Kaikki oli uutta. Torikadulla oli ollut tukevat Bilnäsin toimistopöydät mutta Noljakassa oli huojuvaa Martelaa. Ovissa oli niin kummalliset lukot ja kulunvalvonnat, että piti olla mieluummin insinööri päästäkseen työpaikalle ja jos illan viimeinen valonsammuttaja teki virheen niin hän aiheutti hälytyksen ja pamppumiehet paikalle.

Oli monta vessaa ja autotalli ja hieno ruokala ja auton lämmityspaikat työntekijöille. Talohan oli komea ja hieno mutta korvessa kaupungin ulkopuolella. Jos jonnekin piti lähteä niin aina autolla mentiin.

Aluksi toimittajat työskentelivät edelleen suljetulla tekstinkäsittelyjärjestelmällä. TEXT-110 oli melko hyvin toimiva paitsi silloin kun se jumitti ja hävitti sisältöjä.

Myöhemmin uusi tietokonesukupolvi -PC- yhdisti toimituksen verkon nettiin ja toi tullessaan valtavasti lisäarvoa sekä ison tukun uusia ongelmia. Esimerkiksi toimitussihteeri Erkki Luostarinen huhuili jo ovella iltavuoroon tullessaan: ”ilmoittaudun hulluksi, ilmoittaudun hulluksi!”

Talon tietokoneguru Matti Mäkijärvi (joka muuten alkuaan oli vuosikausia meidän lehtikuvaajamme) puhisi joskus närkästyneenä kun laitteet olivat taas kerran solmussa, että toimittajien koneissa pitäisi olla vain kolme nappulaa: tee juttu, tee hyvä juttu, unohda koko juttu.

Noljakassa kuvatoimitus teki edelleen kymmenkunta vuotta töitään filmi- ja litkumaailmassa mutta nyt mukaan oli vahvasti tullut värikuva. Uuden Wifag-rotaatikoneen kapasiteettia kasvatettiin ja painoyksiköitä hankittiin lisää joten lopulta voitiin painaa värikuvia vaikka jokaiselle sivulle. Diafilmistä siirryttiin värinegan käyttöön ja sitä varten hankittiin Agfan minilabbis kehityskone.

Kuvatoimitukselle hankittiin suorituskykyiset kuvankäsittelytyöasemat. Vehkeet olivat Hasselbladin tuotantoa ja maksoivat aivan tajuttoman paljon. Puhuttiin miljoonasta markasta.

Hyvin ne toimivat mutta muutaman vuoden kuluttua kesätyöläiset ihmettelivät miten meillä työskennellään tuollaisten romujen kanssa. Heillä oli koulussaan Savonlinnassa kuulemma paljon paremmat laitteet. Varmaan olikin sillä hasseleiden muistikapasiteetti oli 1 gigatavun luokkaa. (Nykyisin normikännykässäkin on 64 tai 128 GT tai enemmänkin).

Kohta oli edessä taas uusien koneiden hankinta ja nyt siirryttiin PC -maailmaan ja ihmettelemään Windowsin oikkuja.

Kuvatoimituksen henkilömäärä oli saatu junailtua suuremmaksi: meitä oli 7.

Kuvatoimitukselle digitalisaatio toi 1990 -luvulla aivan uudet kujeet: tietokoneet ja digikamerat. Mystiikka katosi kuvatoimituksen ympäriltä: kuvaajat kopisteltiin pois pimiöistä, filmikaappia ja valopöytää ei enää tarvittu ja litkut laskettiin viemäriin. Aivot käännettiin digiasentoon. Piti opetella uusia temppuja.

Photoshopin ja FotoStationin kanssa pelaaminen oli aluksi hyvinkin haasteellista. Päivityksiä tuntui tulevan jatkuvasti juuri kun edellisen version luuli jotenkin hallitsevansa.

Mäkijärvi laati aina uudistetuista ohjelmista seikkaperäisen kirjallisen käyttöohjeen. Tuon kyseisen paperin kanssa hän sitten hyökkäsi minun luokseni ja sanoi, että ”kokeilepas osaatko käyttää tätä ohjelmaa näillä ohjeilla. Jos sinä osaat niin kyllä sitten kaikki muutkin osaavat”. Olin aivan otettu näistä luottamuksellisista ajatuksista.

Mutta näin toimittiin ja hyvin toimi.

Sosiaalinen elämä oli ns. vanhoina hyvinä aikoina vilkasta. Nimipäiväsankari tarjosi toimitukselle pulla- tai kakkukahvit ja toimituksessa pantiin hattu kiertämään ja päivän sankarille ostettiin yleensä pullo punkkua.

Seuraelämää vietettiin myös usein ravisemusliikkeissä ja puheenaiheet käsittelivät useimmiten lehden tekemistä.

Esimerkiksi Karjalan Heilin pitkäaikainen päätoimittaja ja PKSY:n pitkäaikainen sihteeri Markku Rouhiainen päivysti Karelian baarissa ja sanoi, että sieltä ne juttujen aiheet usein löytyvät. Isotkin herrat muuttuvat yleensä puheliaiksi baaritiskillä.

Ravintolailtoina sponsorit olivat arvossaan sillä perinteisen viisauden mukaan lehdistö on lahjomaton mutta toimittajat eivät ole. Kun joku kuiskutti, että johtajalla on piikki auki niin johtaja sai juttukavereita.

Eräs usein ravintoloissa tavattu toimittaja oli Pohjois-Karjala lehden legenda Väinö Siltanen. Eräänä tavanomaisena iltana Vänni pölähti pöytäämme ja muitta mutkitta kulautti kurkkuunsa pitkän siivun minun lasistani. Kun protestoin moista toimintaa hän kääntyi ja lausui syvällä koulitulla äänellään: ”kuule hei sinä nuori ystäväni, minä pidän sinusta – vaikka sinä olet kyllä täysi paska”.

Sanattomaksi veti Vännin avautuminen vaikka ei hän kyllä ilkeä ollut, olipa vain suorasukainen.

Samaisesta herrasta kertoi Vännin kollega toimittaja Pentti Piiparinen. Pohjois-Karjala lehdessä kierteli rotariporukka tutustumassa lehden tekoon ja päätoimittaja Tommi Moilanen opasti ryhmän toimitukseen. Väinö Siltanen purki sanelukoneesta juttua ja takoi keskittyneesti kirjoituskonettaan. Eräs rotari kumartui ja kysyi, että mikä se on vaikeinta tässä toimittajan työssä? Vänni kääntyi, mulkaisi kyselijää ja urahti: ”toimeentulo” ja jatkoi kirjoittamista.

Ville Keskitalo asui samassa taloyhtiössä kuin Siltanen ja hänellä oli lukuisia Vänni-aiheisia tarinoita:

Vänni oli eräänä aamupäivänä raplaillut ulko-oven lukkoa vielä hieman väsyyneessä tilassa kun jalkaläytävällä kulki ohitse rovasti Anselm Pärnänen. Pärnänen pysähtyi ja torui Vänniä, että mitenkäs sitä toimittaja Siltanen nyt noin on käyttäytynyt. Eikös toimittaja Siltanen ole lukenut mitä Paavali kirjoittaa korinttilaiskirjeissä? Vänni kääntyi ja vastasi, että kuulkaapas rovasti kun minulla ei ole tapana lukea toisten kirjeitä.

Kaikkia juttuja ei passaa näin julkisesti kertoakaan vaikka muuten hyviä tarinoita olisivatkin.

Nykyisin lehdentekijöillä on aivan uudenlaiset haasteet. Ei ennen tiedetty mitään somesta, vaihtoehtoisesta totuudesta, twitteristä , valeuutisista, maalittamisesta, facebookista ja monista muista nykypäivän kotkotuksista ja ikävistä ilmiöistä. Tiedonvälitys on nopeutunut, uutistulva on valtava ja toimittajien on portinvartijoina pyrittävä erottamaan mikä on tärkeää ja totta ja mikä potaskaa.

Digitalisoitunut maailma on tuonut uusia tapoja ja välineitä tiedonvälitykseen. Printtimedia joutuu kilpailemaan digilehtien ja some-alustojen kanssa uutisnälkäisten ajasta.

Sanomalehti on nykymaailmassa hidas uutisväline ja vaikka printtilehden vahvuus on taustajuttujen ja analyysien tuottaminen niin on vaikeaa saada lukijoita käyttämään aikaansa ja perehtymään tapahtumien taustoihin.  

Ihmisillä tuntuu olevan aina kiire, silppu-uutiset vilkaistaan kännykästä tai läppäristä ja yhä useampi jättää lehden tilaamatta. Ilmoitukset valuvat sähköisille kanaville ja lehtitalojen talous sakkaa, väkeä vähennetään ja loppuja lomautetaan – työpaine kasvaa. Vähemmällä pitäisi saada aikaan enemmän. Oravanpyörä pyörittää perinteisiä lehtiä kohti kuilun reunaa.

Journalismi on ollut viime vuosina monenlaisten kohujen kohteena. Erilaiset somekanavien valeuutiset ja hyökkäykset ovat loanneet ammattikunnan mainetta. Ilmiö on tullut jäädäkseen, ikävä kyllä. Tilannetta vastaan voi taistella julkaisemalla oikaisuja, selvityksiä ja entistä parempia juttuja. Tehtävää kyllä riittää. Kaikenlaiset trollaajat ovat tuotteliaita.

Lehtimiehen ohjeissa sanotaan, että: Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen (8. pykälä) ja

Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti (11. pykälä)

Lehtimiehen ohjeet on edelleen hyvä ohjekirja tämänkin päivän uutistyössä. Niitä noudattamalla pysyy varsin hyvin oikealla tiellä pää kylmänä ja leuka pystyssä.

Omasta puolestani toivotan onnea 100 -vuotiaalle P-K:n Journalistiyhdistykselle ja saman ikäiselle Journalistiliitolle. Menestystä arvokkaassa työssä.

Sakari Lindell