Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen puheenjohtaja Pasi Huttunen vieraskynäili hiljattain Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin lehdessä Ukkosessa. Julkaisemme tekstin luvalla myös täällä:

Hiljattain keskustelin Outokummussa Vanhan kaivoksen residenssissä työskennelleen kääntäjän Tähti Schmidtin kanssa. Residenssistä hän löysi rauhan työskennellä ja erityinen ilonaihe oli residenssin maksuttomuus. Kääntäjien ammattikuntakaan ei suoranaisesti kieriskele rahassa.

”Naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa”, kirjoitti Virginia Woolf vuonna 1929. 1920-luvulla se, että naisella on oma huone ja omaa rahaa oli vielä vähemmän itsestäänselvyys kuin tänä päivänä, mutta lausahdus on edelleen terävä. Toki sen jo silloin olisi hyvin voinut laajentaa sukupuolen lisäksi koskemaan erilaisissa luokka-asemissa olevia ja rodullistettuja, mutta kuitenkin.

Oma huone on rauhallinen, yksityinen tila, jossa voi kaikessa rauhassa esimerkiksi kirjoittaa. Olosuhteet, joissa tekemisen mahdollisuudet muodostuvat. Näitä on vaikea muodostaa otollisiksi jos on persaukinen.

Luovalla alalla tekijän kysymys on yhä useammin: rahaa vai oma huone? Huonontuva, kiireistyvä työelämä ei tarjoa mahdollisuuksia tehdä hyvin. Jos haluaa vakaat, ennakoitavat, elämän suunnittelemista mahdollistavat tulot, on usein tyydyttävä siihen, että työ on enemmän kiireistä liukuhihnalla painamista kuin mietiskelevää, luovaa ja inspiroivaa maailman tarkastelua.

Esimerkiksi itse olen asuntolainojen sun muiden paineissa löytänyt rahan ja oman huoneen välisen kompromissini paikallislehdestä ja yhtälö on toistaiseksi ollut hyvin toimiva. On mahdotonta sanoa, pysyykö se sellaisena, koska Ooyyjiin tavoitteena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Siihen ei itsestäänselvästi kuulu se, että olisi tuotettava myös hyvä työyhteisö ja mukavat työolot minulle. Toistaiseksi tämä työ tarjoaa silti sekä kelvollisen toimeentulon, loputtoman mielenkiintoisen työn että kohtuulliset työolot.

Toisen työni kritiikin osalta tilanne on masentavampi. Vaikka palkkioita maksetaan kritiikeistäkin, ovat ne mittaluokaltaan sellaisia, että taloudellisessa mielessä kyse on harrastuksesta. Harrastushan on sellainen, joka vie enemmän rahaa kuin tuo, mutta antaa jotain sellaista, että sitä silti tahtoo tehdä. Kritiikin kirjoittaminen ei tuo sellaista rahaa, että voisin vähentää muita töitäni. Se pidentää työpäivää. Kritiikin kirjoittaminen on kovaa ammattilaisuutta ja paljon aikaa vaativaa työtä, joten yhtälö on perustavanlaatuisesti vinksallaan.

Teknologisen kehityksen myötä olemme siirtyneet kyberfeodalismin aikaan, jossa teknojätit jakavat maailmaa ja kilvan liehittelevät nappiensa kokoa vertailevia ja kiitollisuutta vaativia kuninkaita. Me ihmiset olemme luonnonvaroja, joista some- ja teknologiajätit louhivat dataa. Luovan työn arvostus on kutistunut, koska rahanarvoiseksi tavaraksi on muuttunut kaikki ruumiidemme tuottama, jalostamaton raakadata: tunteemme, tietomme, toiveemme, halumme ja keskinäiset suhteemme.

Luova työ on silti oikeasti arvokkaampaa kuin koskaan. Maailma on sellaisessa myllerryksessä, että jos kukaan ei ehdi kaikessa rauhassa mietiskelemään, tarkastelemaan, pohtimaan, pyörittelemään, kirjoittamaan, kuvaamaan, kääntämään, tutkimaan, piirtämään, laulamaan, soittamaan ja tanssimaan sitä ymmärrettäväksi, ei tästä tule mitään.

Tuoreena Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen puheenjohtajana minun tehtävänäni on nyt olla yhdessä muiden kanssa miettimässä, miten luovan työn arvo saadaan näkymään niin yhteiskunnassa kuin tekijän kukkarossakin. Me journalistit emme tee sitä yksin, mutta onneksi on esimerkiksi kirjailijayhdistyksiä. Mistä löydämme yhdessä uudestaan sen tilan ja ajan, jossa meillä on sekä oma huone että omaa rahaa?

Pasi Huttunen

Kirjoittaja on toimittaja, kriitikko ja Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen puheenjohtaja