Liian tiukat aikataulut näkyvät väistämättä kuvajournalismin laadussa. Teknologinen kehitys tuo valtavasti mahdollisuuksia luovaan ja laadukkaaseen kuvajournalismiin, jos siihen on aikaa panostaa. Anna Sievälä, teksti & Eveliina Salomaa, kuvat
Liian tiukat aikataulut näkyvät väistämättä kuvajournalismin laadussa. Näin todettiin Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen 22. marraskuuta järjestämässä kuvajournalismin seminaarissa. Vaikka seminaarin aikana käsiteltiin muitakin mahdollisia uhkakuvia – esimerkiksi kuvanmuokkausta ja mobiililaitteiden tuomaa entistä laajempaa kuvamassaa – juuri kiire koettiin yksimielisimmin vaaraksi kuvien laadulle.
Kun lehtivalokuvaajan odotetaan tekevän päivässä jopa kahdeksan kuvauskeikkaa, ei kuvattavaan ehdi saada kunnollista yhteyttä. Havainnointiin tai näkökulmien etsimiseen ei jää aikaa, jos kuvauksesta pitää selviytyä pahimmillaan muutamassa minuutissa. Tällöin lopputulos saattaa jäädä vain pintaraapaisuksi.
Samoilla linjoilla oli myös eläkkeellä oleva lehtikuvaaja Sakari Lindell.
”Jälki on entistä hienompaa ja teknisesti upeaa, mutta se näkyy, ettei mihinkään ole enää aikaa paneutua. Kaikki on hosumista, ja entisaikaisia hienoja isoja reppareita on entistä vähemmän. Vaikka tekninen laatu paranee, kuvatuotanto tulee olemaan sisältököyhää”, hän arveli.
Seminaarin kolmas puhuja, valokuvataiteilija ja valokuvauksen opettaja Pasi Räsämäki havainnollisti nykytilannetta valokuvaajien kanssa tehtyjen sopimusten sisällöllä.
”Ei haluta maksaa liksaa eikä käyttää aikaa. Kyllä se näkyy tuloksessa.”
Autonkuljettajasta lähes tasavertaiseksi työntekijäksi
Lehtikuvaajien asemassa on tapahtunut vuosikymmenien saatossa suuri muutos, arvioi Sakari Lindell.
”Kuvaajan asema oli olla toimittajan autonkuljettaja, outo hiljainen tyyppi, joka häiritsi tilaisuuksia.”
Vähitellen rooli kuitenkin muuttui – samaa tahtia välineiden kanssa. Siihen mennessä, kun lehtitaloissa oli käytössä digikamerat ja väripainot, kuvaajiin suhtauduttiin Lindellin mukaan jo ”lähes tasavertaisina toimituksen työntekijöinä”.
Kuvaajien roolin lisäksi muutosta on tapahtunut myös kuvattavissa. Nykyisin kuvattavat ovat entistä tietoisempia oikeuksistaan – ja puuttuvat hanakasti kuvaukseen myös silloin, kun aihetta puuttumiseen ei ole.
Esimerkkinä yliaktiivisesta valvonnasta hän mainitsi lasten valokuvaamisen: kaikesta lasten kuvaamisesta tulee nykyisin osalle ihmisistä mieleen lapsiporno.
”Se tuntuu aivan häiriintyneeltä ja amerikkalaiselta”, Räsämäki ihmetteli.
Ennakoinnin ja kahlitsemisen rajoilla
Kuvaustilannetta ja kuvia suunnitellaan nykyisin entistä enemmän.
Vaikka suunnittelu voi helpottaa kuvaustilannetta, ei se aina tee oikeutta lopputulokselle. Jos ennen kuvauskeikkaa annetaan tarkat rajat siitä, mitä kuvassa pitää olla ja mitä ei saa näkyä, ei varsinaiselle journalismille jää tilaa.
”Jos kuvaus on ennalta rajattu, koen, että roolini on enemmänkin avustaja kuin kuvajournalisti”, Anniriitta Tolvanen vertasi.
Joskus paras kuva syntyisikin monen paikalla olleen mielestä yhä siten, että kuvaaja menee avoimesti tilanteeseen, seuraa tapahtumia ja ottaa kuvat sen mukaan. Journalistiset valinnat ovat osa lehtikuvaajan työtä ja ammattitaitoa, joten niillekin pitäisi jättää tilaa.
Ammattitaitoa tarvitaan aina
Kännyköiden ja muiden mobiililaitteiden kameroiden parantuminen tarjoaa lähes jokaiselle mahdollisuuden ottaa teknisesti hyviä kuvia. Seminaarissa ei kuitenkaan paljoa pelätty sen puolesta, että tavisten taskuissa lepäävät laitteet söisivät ammattiryhmän tarpeen.
Pelon sijasta uusia laitteita kannustettiin ottamaan entistä innokkaammin käyttöön myös työvälineinä.
”Mitä väliä sillä on, millä laitteella kuvaa, jos laite sopii ilmaisuun? Lähes jokaisella on taskussaan jo puhelin, jolla pystyisi hoitamaan 75‒80 prosenttia kuvauskeikoista”, Pasi Räsämäki huomautti.