Olin 9. syyskuuta juontamassa hienoa Itäsuomalaisen ja Itä-Suomen Tieteentekijöiden järjestämää keskustelutilaisuutta, jossa pohdittiin median keskittymisen vaikutuksia suomalaiseen journalismiin ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Katse kääntyy konserneihin ja niihin on toki syytäkin suunnata kritiikkiä kuten keskustelussa ansiokkaasti tehtiin. Pystyin itse aloittamaan juonnon toteamalla, että edustan hyvin keskittynyttä mediaa. Olen marraskuun loppuun asti päätoimittajan sijaisena kahdessa Keskisuomalainen Oyj:n omistamassa paikallislehdessä.

Isot konsernit saattavat hyvinkin olla ongelma journalismin moniäänisyyden näkökulmasta, mutta toisaalta voi olla niin, että niiden ansiosta meillä ei vielä Suomessa ole uutiserämaita, joissa vain puskaradiot melskaisivat.

Itäsuomalaisen pääkirjoituksessa (18.9.) päätoimittaja Arto Miettinen toteaa, että keskittyminen ei ole konsernien vika. Hän kysyy, miksi ”palkansaajaliike ei ole esimerkiksi yhteistyössä osuuskunta Tradekan kanssa perustanut maahan omaa sitoutumatonta mediakonserniaan”. Hän mainitsee esimerkkinä Norjan LO Median. Miettisen kysymys on hyvä.

Miettinen on ennenkin muistuttanut kirjoituksissaan, että ei ole profeetta omalla maallaan. Demarien ja palkansaajaliikkeen suhtautuminen tähän Itäsuomalaisen, alueellisen puoluelehden kaltaiseen harvinaislaatuiseen helmeen tuntuu ainakin näin ulkopuolelta katsoen olevan kovin nihkeä. Demokraattikin demareilla toki vielä on, mutta onko ymmärrys loppumassa samaan tapaan kuin vihreillä, jotka eivät aikanaan tajunneet Vihreän Langan merkitystä vaan lopettivat sen?

Minä itse tilaan Itäsuomalaista, mutta en tee sitä tukeakseni lehteä. Tilaan sitä siksi, että se tuo oman, laadukkaan ja kiinnostavan näkökulmansa kotiseutuni asioihin. En saa sitä näkökulmaa Karjalaisesta, Heilistä, maakunnan paikallislehdistä enkä Maaseudun Tulevaisuudesta saati Helsingin Sanomista. En Yleisradioltakaan vaikka sekin vielä sentään sinnittelee paikallisuuden rippeissään kiinni sen verran minkä siihen Pasilasta annetaan alueille liekaa.

Näistä muista saan niiden omat, laadukkaat ja kiinnostavat näkökulmat. Tällä hetkellä Pohjois-Karjalassa ollaan vielä tilanteessa, jossa tällaisen rikkaan, moniäänisen kokonaiskuvan saattaa saada. Tämä luo maakuntaan sellaisen tietoperustan, jonka turvin demokratia voi aidosti toimia. On tietysti paikallisista lukijoista, tilaajista ja ilmoittajista, mutta myös suuressa määrin valtiovallasta kiinni, mihin suuntaan asiassa mennään.

Suomi tarvitsee pysyvän, kunnollisen mediatukijärjestelmän kuten Journalistiliitto vaatii. Journalismin tukeminen tulee ottaa Suomessa vakavasti ja hilata tuen taso muiden pohjoismaiden tasolle.

Ja tämän lisäksi: maan hallitus päätti vuonna 2008, että puolueiden saama lehdistötuki sisällytettiin yleiseen puoluetukeen. Tämä oli virhe. Sometteluun satsaaminen on siitä pitäen kiinnostanut puolueita enemmän. Yhteiskunnan kannalta suunta on ollut onneton. Lehdistötukeen tai vastaavaan malliin tulisi palata. Tuen saamisen edellytyksenä tulisi olla sitoutuminen hyvään journalistiseen tapaan eli käytännössä Julkisen sanan neuvoston jäsenyys.

Pasi Huttunen

Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen puheenjohtaja Pasi Huttunen vieraskynäili hiljattain Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin lehdessä Ukkosessa. Julkaisemme tekstin luvalla myös täällä:

Hiljattain keskustelin Outokummussa Vanhan kaivoksen residenssissä työskennelleen kääntäjän Tähti Schmidtin kanssa. Residenssistä hän löysi rauhan työskennellä ja erityinen ilonaihe oli residenssin maksuttomuus. Kääntäjien ammattikuntakaan ei suoranaisesti kieriskele rahassa.

”Naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa”, kirjoitti Virginia Woolf vuonna 1929. 1920-luvulla se, että naisella on oma huone ja omaa rahaa oli vielä vähemmän itsestäänselvyys kuin tänä päivänä, mutta lausahdus on edelleen terävä. Toki sen jo silloin olisi hyvin voinut laajentaa sukupuolen lisäksi koskemaan erilaisissa luokka-asemissa olevia ja rodullistettuja, mutta kuitenkin.

Oma huone on rauhallinen, yksityinen tila, jossa voi kaikessa rauhassa esimerkiksi kirjoittaa. Olosuhteet, joissa tekemisen mahdollisuudet muodostuvat. Näitä on vaikea muodostaa otollisiksi jos on persaukinen.

Luovalla alalla tekijän kysymys on yhä useammin: rahaa vai oma huone? Huonontuva, kiireistyvä työelämä ei tarjoa mahdollisuuksia tehdä hyvin. Jos haluaa vakaat, ennakoitavat, elämän suunnittelemista mahdollistavat tulot, on usein tyydyttävä siihen, että työ on enemmän kiireistä liukuhihnalla painamista kuin mietiskelevää, luovaa ja inspiroivaa maailman tarkastelua.

Esimerkiksi itse olen asuntolainojen sun muiden paineissa löytänyt rahan ja oman huoneen välisen kompromissini paikallislehdestä ja yhtälö on toistaiseksi ollut hyvin toimiva. On mahdotonta sanoa, pysyykö se sellaisena, koska Ooyyjiin tavoitteena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Siihen ei itsestäänselvästi kuulu se, että olisi tuotettava myös hyvä työyhteisö ja mukavat työolot minulle. Toistaiseksi tämä työ tarjoaa silti sekä kelvollisen toimeentulon, loputtoman mielenkiintoisen työn että kohtuulliset työolot.

Toisen työni kritiikin osalta tilanne on masentavampi. Vaikka palkkioita maksetaan kritiikeistäkin, ovat ne mittaluokaltaan sellaisia, että taloudellisessa mielessä kyse on harrastuksesta. Harrastushan on sellainen, joka vie enemmän rahaa kuin tuo, mutta antaa jotain sellaista, että sitä silti tahtoo tehdä. Kritiikin kirjoittaminen ei tuo sellaista rahaa, että voisin vähentää muita töitäni. Se pidentää työpäivää. Kritiikin kirjoittaminen on kovaa ammattilaisuutta ja paljon aikaa vaativaa työtä, joten yhtälö on perustavanlaatuisesti vinksallaan.

Teknologisen kehityksen myötä olemme siirtyneet kyberfeodalismin aikaan, jossa teknojätit jakavat maailmaa ja kilvan liehittelevät nappiensa kokoa vertailevia ja kiitollisuutta vaativia kuninkaita. Me ihmiset olemme luonnonvaroja, joista some- ja teknologiajätit louhivat dataa. Luovan työn arvostus on kutistunut, koska rahanarvoiseksi tavaraksi on muuttunut kaikki ruumiidemme tuottama, jalostamaton raakadata: tunteemme, tietomme, toiveemme, halumme ja keskinäiset suhteemme.

Luova työ on silti oikeasti arvokkaampaa kuin koskaan. Maailma on sellaisessa myllerryksessä, että jos kukaan ei ehdi kaikessa rauhassa mietiskelemään, tarkastelemaan, pohtimaan, pyörittelemään, kirjoittamaan, kuvaamaan, kääntämään, tutkimaan, piirtämään, laulamaan, soittamaan ja tanssimaan sitä ymmärrettäväksi, ei tästä tule mitään.

Tuoreena Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen puheenjohtajana minun tehtävänäni on nyt olla yhdessä muiden kanssa miettimässä, miten luovan työn arvo saadaan näkymään niin yhteiskunnassa kuin tekijän kukkarossakin. Me journalistit emme tee sitä yksin, mutta onneksi on esimerkiksi kirjailijayhdistyksiä. Mistä löydämme yhdessä uudestaan sen tilan ja ajan, jossa meillä on sekä oma huone että omaa rahaa?

Pasi Huttunen

Kirjoittaja on toimittaja, kriitikko ja Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen puheenjohtaja

Pohjois-Karjalan journalistiyhdistys on myöntänyt parempaan viestintään kannustavan Pyyhkeet-palkinnon Pohjois-Karjalan työllisyysalueelle vuonna 2025. Tunnustus luovutettiin työllisyysalueelle 9. toukokuuta.

Pyyhkeitä perusteltiin sillä, että työllisyysalueen ihmisiä on ollut vaikea tavoittaa kertomaan uuden, yhteiskunnan kannalta hyvin tärkeän organisaation toiminnasta ja kuulumisista. Hankalaa on ollut jo se, että työllisyysalueen viestintäorganisaatiota on ollut vaikea hahmottaa. Jo oikean ihmisen yhteystietojen löytäminen on ollut usein hankalaa.

Palkintoa vastaanottamassa ollut Pohjois-Karjalan työllisyysaluejohtaja Riikka Vartiainen sanoi, että viestintähaasteita on riittänyt ja tunnisti journalistien esittämät ongelmat. Joensuun kaupungin viestintäpäällikkö Petri Varis totesi, että työllisyysalueen voimakas keskittyminen asiakasviestintään on ollut perusteltua, mutta samaan aikaan mediaviestintään olisi tullut uuden organisaation alkuvaiheessa panostaa selvästi enemmän. Hän lupasi, että tilannetta korjataan.

– Saimme vaikutelman, että huolemme on kuultu ja että tilanteeseen todella saadaan parannusta. Kävi ilmi, että joitakin korjaustoimia on jo tehty. Kaikkien Pyyhkeet-tunnustuksen vastaanottajien kohdalla tilanne ei ole aina ollut yhtä hyvä, Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen puheenjohtaja Pasi Huttunen toteaa.

Pyyhkeiden myöntämisestä päättää vuosittain Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen vuosikokous jäseniltä tulleiden esitysten pohjalta.

Pyyhkeet-tunnustuksen perustelut kokonaisuudessaan:

Parempaan viestintään kannustava Pyyhkeet-tunnustus myönnetään vuonna 2025 Pohjois-Karjalan työllisyysalueelle. Median näkökulmasta on ollut hankalaa, kun kukaan ei ole suostunut kommentoimaan, miten uudistus on lähtenyt käyntiin. On vaikuttanut siltä, että edes työllisyysalueen sisäinen tiedottaminen ei toimi kunnolla eikä näin ollen tiedetä kuka ja mitä saa medialle kertoa. Hankaluutta on lisännyt myös selkeästi hahmottuvan viestintäorganisaation puute.  Pelkästään oikean ihmisen yhteystietojen löytäminen on ollut usein hankalaa työtään tekevälle, usein kiireiselle toimittajalle. Työllisyysalue toimii maantieteellisesti laajalla alueella ja viestinnän laatu on sen sisällä näyttänyt vaihtelevan. Te-uudistus on suuri muutos siihen, miten yhteiskunnan kannalta hyvin tärkeitä asioita hoidetaan. Siksi olisi toivottavaa, että myös viestintä ja tiedottaminen laitettaisiin työllisyysalueella kuntoon. Esimerkiksi työllistämällä lisää ammattilaisia viestintään.