On helmikuun alku, tavallinen työpäivä, haen yksityisyyttä puheluun avokonttorin vessasta. Siellä saan kuulla, että isälläni on pitkälle edennyt parantumaton syöpä. Tarkkaa elinaikaa ei lääkäri suostu antamaan, vaikka maalailee aikaa solusalpaushoitojen avulla kolmesta kuukaudesta eteenpäin. Suru ja huoli laskeutuvat hartioilleni mustanharmaana viittana.
Vain muutamaa viikkoa aikaisemmin Journalistiliiton luottamushenkilökoulutuksessa puhuttiin surusta ja läheisensä menettäneistä. Miten se vaikuttaa työntekijään, työkykyyn ja työyhteisöön? Kuinka kauan työkaverit jaksavat tukea ja kompata töissä surun kohdannutta? ”Kolmisen viikkoa?” vastasin kirkkain silmin.
Omasta haavoittumattomuuden illuusiosta kuoriutuen yritän jatkaa arkea tavalliseen tapaan, pysyä raiteillani, tukea vanhempiani ja auttaa oman perheeni lisäksi isovanhempiani arkisten asioiden hoitamisessa. Olo muuttuu epätodellisesta vihaiseksi epäoikeudenmukaisuuden kokemukseksi, jota ei helpota töissä oleva muutosvaihe ja jouston tarve. Puran pahaa mieltäni ja järkytystäni juoksemalla ja uimalla – lenkkipolulla ja tyhjässä uimahallin saunassa kun voin rauhassa itkeä.
Voiko surun jättää työpaikan oven ulkopuolelle? Läheisen vakava sairaus tai menehtyminen aiheuttaa kriisin, jonka jokainen kokee omalla tavallaan. Työyhteisön suhtautuminen voi kriisitilanteessa olevalle olla jaksamisen kannalta olennainen. Lähimmän esimiehen ja työtovereiden on hyvä tietää, mitä työkaveri käy henkilökohtaisessa elämässään läpi. Tilanteesta kannattaa puhua myös työterveyshoitajalle tai -lääkärille, jotta työpsykologin vastaanotolle saa lähetteen ennen kuin tilanne kärjistyy. Henkilökohtaisessa elämässä kannattaa hellittää ylimääräisistä menoista.
Tulee toukokuu. Kevään kolmeen kuukauteen on sisältynyt muutama toivonpilkahdus, kunnes maailma romahtaa. Syöpä on ottanut lopullisen niskalenkin isäni elämästä. Meille kaikille järkytys on kova – nyt puhutaan jo saattohoidosta eli siitä kuinka elämän viimeiset viikot saadaan järjestettyä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Jään töistä pois päivää ennen kesälomalle siirtymistä. Lääkäri kirjoittaa sairaustodistukseen poissaolon syyksi stressiperäisen reaktion ja kehottaa tulemaan uudestaan, jos tilanne jatkuu. Jatkuuhan se, mutta en jaksa mennä selvittämään sitä enää lääkärille.
Viikko ennen kesälomalta töihin paluuta isäni kuolee kotonaan meidän läheisten saattamana. Olen väsynyt ja järkyttynyt. Töissä tuntuu siltä kuin minut olisi pudotettu toisesta todellisuudesta takaisin työyhteisöömme. Työpaikalla puhutaan siitä, minkä värinen ja paksuinen viiva vedetään ulkoasusääntöjen mukaan taitettavalle sivulle. Kahvipöytäkeskusteluissa sivutaan aihetta ja taloustoimituksessa tehdään pian juttua hautajaisten kustannuksista. Hautajaispäivän saan ottaa työehtosopimuksemme mukaan palkallisena vapaana.
”Kaikkihan me lopulta kuolemme, niin se elämä menee.” Hyväntahtoisiksi tarkoitetut sanat voivat tahattomasti loukata enemmän kuin lohduttaa. Sureva tarvitsee silti kaiken tuen ystäviltään ja työkavereiltaan, että joku kysyy ”Kuinka jaksat?”. Surua ei tarvitse pelätä tai yrittää väkisin sanoittaa, jo pelkkä kosketus, osanotto ja myötätunto lohduttavat. Monet käyvät tilanteessa läpi omia menetyksiään ja hoitavat siten myös omaa vaiettua suruaan ja pelkojaan. Surevalle puheenaika tulee vasta siinä vaiheessa, kun hän alkaa käsittää mitä on ylipäätään tapahtunut.
Yhtäkkiä huomaan olevani vastuussa aika monesta ennen isälleni kuuluneesta asiasta. Isovanhempani tarvitsevat viikoittaista apua. Saamme järjestettyä äitini kanssa henkilökohtaisen hoitajan ukilleni. Alzheimeria sairastaneen mummini tilanne alkaa samaan aikaan huonontua hoitokodissa. Nyt osaan pyytää palkatonta vapaata mummini saattohoitoon. Marraskuun alussa tulee mummini aika täyteen.
Työelämässä tarvittaisiin kipeästi joustoja omien vanhempien ja isovanhempien hoitamiseen. Äkillisen, vakavan sairastumisen varalta tulisi saada tilapäistä hoitovapaata samaan tapaan kuin pienen lapsen kanssa. Elämän kriisit olisi syytä ottaa vakavasti myös työyhteisöissä ennen kuin ne kärjistyvät työuupumukseksi tai jopa masennukseksi. Tilapäisesti lyhennetyt työpäivät ja muu väliaikainen jousto voi tukea työssä jaksamisessa vaikeina aikoina. Keskustelu auttaa, vaikeneminen ei.
Suruunkin voi ilmeisesti turtua. Muistot ja kaipaus sen sijaan tulevat aaltoina. Työpsykologi selventää, että kriisin ensi vaiheissa läheisensä menettänyt voi kokea läpi koko tunnekirjon lamaannuksesta, vihaan ja jopa raivoon. Reaktiovaiheessa tuskalliseltakin tuntuvia tapahtumia aletaan käydä läpi yhä uudestaan ja uudestaan, ja käsittelyvaiheessa tapahtumat aletaan ymmärtää osaksi todellisuutta niin kuin minä itse alan ne nyt käsittää.
Lopulta tulee uudelleen suuntautumisen ja eheytymisen vaihe, mutta siihen voi kulua aikaa kriisin alkamisesta jopa vuosia – kolmisen viikkoa on vain murto-osa surutyöstä.
Eveliina Salomaa
Karjalaisen graafikko, Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen hallituksen varajäsen.
Yhdistyksen hallitus kirjoittelee kolumnien sarjassa noin kuukausittain ajankohtaisista asioista tai yhdistyksen kuulumisia.
